Oletko koskenut sähkölankaan? Sellaiseen hevoslaitumen lankaan joka napsuu? Siitä voi saada sellaisen hyvän iskun joka tekee kipeää, tai sitten pudottaa jalat alta. Samanlainen isku käy läpi kropan aina kun muistan että olen yksin, yksinäinen, ilman ystävää. Se lähtee jostain sydämen luota, iskee sormenpäihin ja puristaa kyyneleet valumaan valtoimenaan. Se saa silmät kirvelemään ja tuntuu ettei saa henkeä.
Kasaan itseni, laitan taas muutaman viestin menemään vain huomatakseni että saan takaisin kiukkuisen ”ei ole aikaa” vastauksen ja miten se viimeinenkin turva on sulkenut some-tilinsä, tai ainakaan en enää löydä niitä. Suurin osa ei vain vastaa. Ei vaikka viestini oli olevinaan kepeä kysymys mitä kuuluu. Ei taida kuulua minulle.
Ystävänlaulu söi päässä. ”Ajat ankeimmat selvittää, kuka viereesi jää” Muuten on hiljaista. Vain kyyneleet valuvat.